18 kuukautta myöhemmin

"Tyttö ja kaksi poikaa." Suurin piirtein tällaisen tekstiviestin saimme rapiat 18 kuukautta sitten. Se oli onnellinen päivä, meille. Hyvin onnellinen.

Muistan, kun näin Iisan agilityradalla ensimmäisen kerran. Paikka oli Kuopion Sorsasalo, syyskuussa vuonna 2009. Kyseessä oli Päivikki Partisen koulutus, johon Jaana ja Iisa osallistuivat. Siinä koirassa oli sitä jotain. Hulluutta, röyhkeyttä, tekemisen halua, mitä tahansa. Jotain siinä oli.

Välihuomio: meille ei koskaan pitänyt tulla A) selttiä, B) urosselttiä, C) soopelinväristä urosselttiä. Minkäs teet. Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Parhaat hetket tulevat yllättäen, sattumalta.

Kaduttanut ei ole kertaakaan. Krum on kaikkea sitä, mitä toivoimme. Tai siis – se ei ole lainkaan sitä, mitä pelkäsimme. Se ei ole arka, säpsy, räksyttävä. Ne olivat suurimmat kauhukuvamme, kun selttiä harkitsimme.

Turhamaista, kai.

Olen yhä ihmeissäni siitä, että Jaana päätti myydä Krumin juuri meille. Emmehän me edes tunteneet toisiamme. Iisa on sellainen superyksilö, että otaksuimme pennunostajia olevan roppakaupalla. Puhumattakaan siitä, että uroksena oli niinkin upea seltti kuin Särö. Emme olleet uskoa, että toinen Iisan pojista oli varattu meille.

Krum oli hellyttävä pentu. Se ei tahtonut pahaa kenellekään. Se osasi olla yksin, opettamatta. Krum oli kaikkien kaveri. Se oli ihana.

Sellainen se on tänäkin päivänä. Hienointa on, että se on meidän.

Agilitya Krum rakastaa. Tämä tuli jälleen todettua viime perjantaina, kun ajoimme Tampereelta Kuopioon ja kävimme koko koiraperheen kesken treenaamassa Hukka-Putken hallilla.

Krum sekosi, täysin. Parasta.

Viikonloppu Pohjois-Savossa Jaanan ja Janin luona oli kerrassaan mukava. Erityisen mukavaa oli se, ettei Into nähnyt enää aiheelliseksi löylyttää veljeään. Pihalla Krum jopa haastoi Intoa leikkimään, kuin nuorina pentuina konsanaan. Hauskaa.

Oma kamerani oli laukussa koko visiitin ajan. Onneksi Jaana oli viisaampi:

Lauantaina lenkkeilimme vanhoilla huudeillamme Neulamäessä. Kuopio on sellainen kaupunki, jossa voisimme molemmat kuvitella asuvamme sitten isoina. Sitten, kun on tutkinto, työpaikka ja asunto. Kaikkea sitä.

Sunnuntaina kello soi aamuvarhain ja huristelimme Acen kisoihin Kurkimäkeen. Ensimmäinen hyppyrata meni löysäillen. Ei Krumin kanssa voi olla ponneton. Paha, pahempi, minä:

Toiselle hyppyradalle keräsin asennetta. Päätin, etten anna langan katketa vielä kakkosesteellä. Ei se katkennutkaan. Se katkesi vasta kolmannen jälkeen, mutta who cares, koska rata jatkui valssien jälkeen melko sujuvasti:

Tulos oli viisi virhepistettä ja sijoitus ykkönen. Viitonen tuli riman putoamisesta. Luulin, että kiellosta olisi tullut samanmoinen, mutta nähtävästi ei.

Pari viikkoa sitten oletin, että ykkösluokissa radat ovat helppoja ja suoria. Näistä kahdesta ainakaan jälkimmäinen ei ollut sellainen. On ikävää, että ykkösissäkin pitää vääntää ja kääntää. Mieluummin kasvattaisin siellä koiran este- ja itsevarmuutta. Tekniikkaa voinee hioa vaikka läpi kolmosluokkien, jos niikseen tulee.

Pahoitteluni, jos teksti vaikuttaa epäloogiselta ja poukkoilevalta. Vähän niin kuin Krum, kun ohjaan huonosti.

Puolitoista vuotta sitten päätimme, että Krum, Krum! kertoo Krumin "arjesta, kasvusta ja kouluttautumisesta". Blogilla oli päätepisteensä, ja, koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, sen päätepisteen aika on nyt.

Surullista, hölmöä, itsekästä; ei oikeastaan. Elämä jatkuu. Ensi kevät pitää siitä huolen.

(Uskokaa pois.)

Krumin pentublogin voi lopettaa vain yhteen valokuvaan. Siihen kuvaan, joka kielii Krumin elämänasenteesta kaiken oleellisen.

Sumo-Krum:


Kiitos Krumilusta seuranneille,
Esa (ja Sanna)

Tänään pelkäsin radalla

Nyt se on virallista. Krum on medi. Tuomari Anne Viitasta mukaillen: mineihin se ei pääse, ja makseihin se ei joudu. Tulos oli 39–40–jotain senttiä. Sinne päin.

Jokin muukin on virallista. Krumin kisakorkkaus nimittäin. Sen tulos oli viisi ja sijoitus kolmas.

Paljon voisin kirjoittaa, mutta jätän sanomatta. Tyydyn vain toteamaan, että kyllä, Krum on ihana, upea, hieno, mahtava. Kiitos, Jaana ja Jani. Kiitos, Miira ja Tony. Kiitos, Iisa ja Särö. Kiitos, Krum.

Vielä yksi teksti, ja tämän blogin tarina on pistettä vaille valmis.

Kiire!
Esa

Kaksi kaaosta

Esa: Lähdimme hetken mielijohteesta Raumalle epävirallisiin agilitykisoihin. Reissu alkoi hyvin. Kisat starttasivat kello 18:lta, ja viittä minuuttia myöhemmin etsimme vielä kilpailupaikkaa. Lopulta sellainen löytyi teollisuusalueelta montun pohjalta. Ehdittiin.

Ilmoitin Krumin sekä mölli- että ykkösluokan radalle. Ohitimme kontaktit. Ohitimme monia muitakin esteitä.

Krum käyttäytyi kisa-alueella huonommin kuin Opri. Siis räyhäsi häntä pystyssä kaikille ja kaikelle. Vähät välitti minusta. Kun kävelimme starttilinjalle, epäröin hetken, ryntääkö Rumi suoraan radalle riehumaan. Ei rynnännyt, vaan seisoa tapitti paimenmaisen matalana paikoillaan ja odotti lähtölupaa.

Hieman jännitti. Ei pahasti, mutta jonkin verran. Rataan tutustuminen kesti suurin piirtein neljä ja puoli minuuttia, mikä on itseltäni paljon, sillä yleensä olen tutustunut rataan jo kolmessa minuutissa. Lopun ajan haahuilen silmät kiinni radan reunalla ja harjoittelen linjoja mielikuvissani. Nyt oli vaikeaa, koska en vain osannut arvioida sitä, miten Krum liikkuu.

Rataprofiilit olivat meidän taidoillemme haastavia. Kakkoshyppy oli ykköseen nähden 90 asteen kulmassa. Juu, spurttasi suoraan sen ohi. Räkä lensi matkalla.

Oikeastaan ihan hyvä, ettei suorituksiamme saatu videolle. Möllien jälkeen sanoin puhelimessa Sannalle, että tämä oli hirvein henkilökohtainen ratani ikinä. Koomailin, ja niin edelleen.

Olin väärässä. Ykkösten rata oli vieläkin hirveämpi.

Emme tainneet juosta edes kahta estettä putkeen. Tai, Krum juoksi kyllä putkeen, mutta silloin, kun ei olisi pitänyt. Se myös loikkasi jokaisen hypyn väärältä puolelta ja räyhäsi vähän lisää. Kävi erittäin kuumana. Jos olette katsoneet tämän videon, saatte kenties lievän käsityksen siitä, kuinka Raumalla meni.

Tyytyväinen olen kuitenkin siihen, että Krum hyppäsi renkaan oikein ja kepitti loppuun asti. Ne ovat oikein hyviä onnistumisia.

Ja en minä totta puhuen osannut ratojen jälkeen olla edes harmissani. Jos Krum olisi jonkun muun, olisin siitä kateellinen. Mutta me nyt vain olemme tällä hetkellä yksi hyörivä pyörivä katastrofi. Kyllä se tästä. Monin verroin kurjempaa olisi koira, joka ei yrityksistä huolimatta liikkuisi minnekään, vaikka rahkeita riittäisi. Siitäkin on kokemusta. Käyttäytyykin kisa-alueella kauniisti.

Joskus elämä on yhtä huutomerkkiä

Niin siinä sitten kävi, että kaikki oli vähän hyrskyn myrskyn. Mutta semmoinenhan ei meitä lannista! Möllijoukkueessa oli mukavaa, Lappeenrannassa oli mukavaa, ja Poriinkin on mukava palata, kun vesihanasta saa halutessaan juoda ruskeaa vettä! Elämä hymyilee ja niin myös minä. Naama hiukan palaneena, tosin.

Selttijoukkue Shekavat sijoittui lopulta 11:nneksi. Se on tavallaan ykkössija, jos luvusta miinustaa ensin kymmenen. Heh, heh!

Ja nyt, näillä sanoilla, kohti Tampereen linja-autoasemaa,
Esa

P.S.1. Kiitokset tiimikavereille! Ensi vuonna uudestaan!

P.S.2. Senni, hei: Merri on Caprin poika. :-)

Matkalla: Ensiaskeleet

Kaikki sai alkunsa siitä, kun helmikuun lopussa aloimme suunnitella sekä kilpa- että lomamatkaa Pohjois-Norjaan. Koirillamme kun sattuu olemaan vasta-ainetestit tehtynnä, ja Ruotsin Lappi on jo kertaalleen nähty. Kisakalenterin lukkoonlyömisen jälkeen Nappulavaaran blogissa oli juttua siitä, kuinka Norjassa saa kilpailla 12-kuisella koiralla.

No, ei siihen muuta sitten tarvittu.

Oman agilityfilosofiani mukaan kisoihin mennään vasta silloin, kun osaaminen on kohdillaan. Krum oli maaliskuussa ja on edelleen alkutekijöissään. Rimat olemme nostaneet 35:een ja 40:een huhti–toukokuun vaihteessa. Pituutta ei ole harjoiteltu lainkaan. Mutta eihän tällaista tilaisuutta olisi voinut jättää käyttämättä.

Etukäteen jännitti hieman se, millainen ykkösluokkien hyppyrata on profiililtaan, ja se, löytyykö radalta keppejä. Kävi ilmi, että rata oli suora ja kaartava, eikä pujottelua ollut. Meidän onnemme. Ei Krum olisi vielä kepittää osannut.

Ikää Krumilla on 14 kuukautta. Se on aivan liian vähän minun makuuni, mutta kamoon – kisaavathan ihmiset alle vuosikkaillaankin möllikilpailuissa. Vaikka Narvikissa järjestettiin viralliset agilitykilvat virallisilla säännöillä, itse yritin suhtautua kisaan epävirallisena koitoksena ja harjoittelumahdollisuutena.

(Oli muuten kallein juoksemani rata. Nimittäin liki 20 euroa. Sillä hinnalla tohtikin pari rimaa tiputtaa.)

Seuraava parsi on klisee, mutta sanotaan se silti: tästä on hyvä jatkaa. Krumin kisa-asenne oli hyvä, vaikka jouduimme radalle ensimmäisenä, eikä Krum siten ehtinyt hoksata, että edessä on ihan totta agilityesteitä. Radan loppusuora heijasteli kokemattomuuttamme. Krum ei hakenut viimeisiä hyppyjä, koska se ei ole tavallisesti mennyt radalla viittä estettä enempää ilman palkkaa. Lisäksi tyhjyyteen on paha edetä. Ei se mitään. Krumi juoksee yhtä lujaa, tai yhtä hitaasti, kuin minäkin.

Videolta on sensuroitu riman alitus, tovi räyhäämistä ja ainakin kymmenen epäonnistunutta rengassuoritusta. Silti. Tässä se on. Tuomari Oddgeir Nergaard ei liiemmin putkista piitannut, mikä rauhoitti asteen pari Krumin menoa:

Hinnasta huolimatta kyseessä olivat komeimmat puitteet, joissa olen kuunaan kisannut. Vuoria oli kentän molemmin puolin.

Ja joo-o. Tuntuu vähintään yhtä mukavalta kuin Oprin kanssa aikoinaan. Enempää ei voisi toivoa.

Esa