Raiteilla

Neljän vuorokauden minitrippimme on nyt ohitse. Reissaamme paraikaa VR:n kyydissä Kemistä Kuopioon, ja matka on toistaiseksi sujunut ilman sen suurempia ongelmia. Pikku-K nukkuu Oprin kanssa kevythäkissä. Sikeästi.

Krum on ollut todella reipas mies. Molemmat mummelit, eli Sannan äiti Minna ja meikän äiti Ritva, olivat sitä mieltä, että Krumpe on rohkea pentu. Minna totesi, ettei Krum ollut niin iso kuin hän oletti. Minun äitini totesi sulavaan tyyliinsä, että Krum on kuin collie... Vastasin kumpaisellekin, että "Ei niin" ja "Eikä ole". Hyvä minä!

Krum koki tien päällä p-a-l-j-o-n. Itse yllätyin eniten siitä, ettei poju ollut kummissaan juuri mistään. Neljän ja puolen tunnin autotaival eteni hienosti, eikä Krum vinkaissut matkahäkissään kertaakaan. Krum handlasi koirakontaktit mainiosti, ja se käytti kokoetuaan häikäilemättä hyödyksi amstaffitermiittien kanssa. Krumsu ja seitsemän pientä amerikanstaffordshirenterrieriä leikkivät poliisia ja roistoa aina, kun saivat mahdollisuuden.

Krum ei välitä ihmisistä. Kun se tapaa uuden kaksijalkaisen, se suhtautuu tähän välinpitämättömästi. Jos Krumpen nostaa kaksijalkaisen syliin, se taipuu ihmisten tahtoon mukisematta. Krum ei ole arka; se ei vain välitä. Mikä passaa ainakin minulle, sillä mikäli olisimme halunneet seurakoiran, olisimme ottaneet seurakoiran. Tycker jag.


Onko ennenaikaista puhua elämänsä koirasta, jos koira on ollut elämässään kahden viikon ajan? Ehkä. Kiinnyin Quitaan toden teolla vasta silloin, kun se täytti yhden vuoden. Krum on koukuttanut minut jo nyt. En vain voi vastustaa koiraa, joka leikkii, leikkii ja leikkii, ja hymyilee.

Että kasvoi Krumista minkä kokoinen tahansa, se on meidänlaisemme koira. Meidän koiramme.

... Ja blah, blah, blah. En minä oikeasti ole näin siirappinen.

Vakuutti,
Esa

P.S. Krumella on huomenna sukukokous. Hui!