18 kuukautta myöhemmin

"Tyttö ja kaksi poikaa." Suurin piirtein tällaisen tekstiviestin saimme rapiat 18 kuukautta sitten. Se oli onnellinen päivä, meille. Hyvin onnellinen.

Muistan, kun näin Iisan agilityradalla ensimmäisen kerran. Paikka oli Kuopion Sorsasalo, syyskuussa vuonna 2009. Kyseessä oli Päivikki Partisen koulutus, johon Jaana ja Iisa osallistuivat. Siinä koirassa oli sitä jotain. Hulluutta, röyhkeyttä, tekemisen halua, mitä tahansa. Jotain siinä oli.

Välihuomio: meille ei koskaan pitänyt tulla A) selttiä, B) urosselttiä, C) soopelinväristä urosselttiä. Minkäs teet. Elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Parhaat hetket tulevat yllättäen, sattumalta.

Kaduttanut ei ole kertaakaan. Krum on kaikkea sitä, mitä toivoimme. Tai siis – se ei ole lainkaan sitä, mitä pelkäsimme. Se ei ole arka, säpsy, räksyttävä. Ne olivat suurimmat kauhukuvamme, kun selttiä harkitsimme.

Turhamaista, kai.

Olen yhä ihmeissäni siitä, että Jaana päätti myydä Krumin juuri meille. Emmehän me edes tunteneet toisiamme. Iisa on sellainen superyksilö, että otaksuimme pennunostajia olevan roppakaupalla. Puhumattakaan siitä, että uroksena oli niinkin upea seltti kuin Särö. Emme olleet uskoa, että toinen Iisan pojista oli varattu meille.

Krum oli hellyttävä pentu. Se ei tahtonut pahaa kenellekään. Se osasi olla yksin, opettamatta. Krum oli kaikkien kaveri. Se oli ihana.

Sellainen se on tänäkin päivänä. Hienointa on, että se on meidän.

Agilitya Krum rakastaa. Tämä tuli jälleen todettua viime perjantaina, kun ajoimme Tampereelta Kuopioon ja kävimme koko koiraperheen kesken treenaamassa Hukka-Putken hallilla.

Krum sekosi, täysin. Parasta.

Viikonloppu Pohjois-Savossa Jaanan ja Janin luona oli kerrassaan mukava. Erityisen mukavaa oli se, ettei Into nähnyt enää aiheelliseksi löylyttää veljeään. Pihalla Krum jopa haastoi Intoa leikkimään, kuin nuorina pentuina konsanaan. Hauskaa.

Oma kamerani oli laukussa koko visiitin ajan. Onneksi Jaana oli viisaampi:

Lauantaina lenkkeilimme vanhoilla huudeillamme Neulamäessä. Kuopio on sellainen kaupunki, jossa voisimme molemmat kuvitella asuvamme sitten isoina. Sitten, kun on tutkinto, työpaikka ja asunto. Kaikkea sitä.

Sunnuntaina kello soi aamuvarhain ja huristelimme Acen kisoihin Kurkimäkeen. Ensimmäinen hyppyrata meni löysäillen. Ei Krumin kanssa voi olla ponneton. Paha, pahempi, minä:

Toiselle hyppyradalle keräsin asennetta. Päätin, etten anna langan katketa vielä kakkosesteellä. Ei se katkennutkaan. Se katkesi vasta kolmannen jälkeen, mutta who cares, koska rata jatkui valssien jälkeen melko sujuvasti:

Tulos oli viisi virhepistettä ja sijoitus ykkönen. Viitonen tuli riman putoamisesta. Luulin, että kiellosta olisi tullut samanmoinen, mutta nähtävästi ei.

Pari viikkoa sitten oletin, että ykkösluokissa radat ovat helppoja ja suoria. Näistä kahdesta ainakaan jälkimmäinen ei ollut sellainen. On ikävää, että ykkösissäkin pitää vääntää ja kääntää. Mieluummin kasvattaisin siellä koiran este- ja itsevarmuutta. Tekniikkaa voinee hioa vaikka läpi kolmosluokkien, jos niikseen tulee.

Pahoitteluni, jos teksti vaikuttaa epäloogiselta ja poukkoilevalta. Vähän niin kuin Krum, kun ohjaan huonosti.

Puolitoista vuotta sitten päätimme, että Krum, Krum! kertoo Krumin "arjesta, kasvusta ja kouluttautumisesta". Blogilla oli päätepisteensä, ja, koska kaikki hyvä loppuu aikanaan, sen päätepisteen aika on nyt.

Surullista, hölmöä, itsekästä; ei oikeastaan. Elämä jatkuu. Ensi kevät pitää siitä huolen.

(Uskokaa pois.)

Krumin pentublogin voi lopettaa vain yhteen valokuvaan. Siihen kuvaan, joka kielii Krumin elämänasenteesta kaiken oleellisen.

Sumo-Krum:


Kiitos Krumilusta seuranneille,
Esa (ja Sanna)

Tänään pelkäsin radalla

Nyt se on virallista. Krum on medi. Tuomari Anne Viitasta mukaillen: mineihin se ei pääse, ja makseihin se ei joudu. Tulos oli 39–40–jotain senttiä. Sinne päin.

Jokin muukin on virallista. Krumin kisakorkkaus nimittäin. Sen tulos oli viisi ja sijoitus kolmas.

Paljon voisin kirjoittaa, mutta jätän sanomatta. Tyydyn vain toteamaan, että kyllä, Krum on ihana, upea, hieno, mahtava. Kiitos, Jaana ja Jani. Kiitos, Miira ja Tony. Kiitos, Iisa ja Särö. Kiitos, Krum.

Vielä yksi teksti, ja tämän blogin tarina on pistettä vaille valmis.

Kiire!
Esa

Parasta maailmassa

Me mitään Koirakuvia tarvita. Meillä on oma Hanna Karjalaisemme, jonka käsissä Canonin kalusto on silkkaa kultaa.

Hanna, eli Sannan pikkusisko, kävi Tampereella ja pääsi seuraamaan agilitytreenejämme. Luonnollisesti:

Räkää!

Rakastan noita korvia

Arki on alkanut. Ennen sitä vierailimme Maksniemessä Meri-Lapissa. Viikonloppuna sain jälleen kerran muistutuksen siitä, miksi arvostan Krumin menohaluja niin paljon.

Rumpe on nyt ilmoitettu hyppyradoille Tampereelle (18.9. TAKUT) ja Kuopioon (25.9. ACE). Ainakin se osaa kepit. Ohjaus tulee sitten joskus perässä. (Oletan, että Krum käy kisoissa kuumana, eikä aina ota mielipiteitäni radan jatkumisesta todesta. Mutta hällä väliä.)

Opiskellen,
Esa

Krumin alter egot

Sanna: Yhteisen taipaleemme aikana olemme oppineet huomaamaan, ettei Krum ole yksioikoinen tapaus. Krumista on moneksi. Koostin Krumin monista mielistä yleisimmät:

Sohva-Tupsu

pitää löhöilloista takkatulen loimussa. Perunamies hautautuu Esan kainaloon, heittää päänsä takakenoon ja suuntaa hörökorvansa eri suuntiin. Se lipoo isäntänsä kaulaa hartain nuolaisuin ja tuijottaa tätä itseriittoisesti palvoen: ”Enkö olekin mussukka?”

On se. Esa on liian helppo. Molemmat ovat sulaa vahaa keskenään. Ällöä.

Vaikka-kuun-taivaalta-Rumpe

Bong, bong, bong.

Se on sirkuspallo tippuessaan lattialle. Yhä uudestaan. Jos kukaan ei vieläkään tajunnut, pallo lentää päin otollisinta kädellistä. Yhä uudestaan. Aina voi kääntää selkänsä. Heitto osuu takaraivoon. Kuolainen pallo vierii kasvoilleni. Äh!

Tämä Krumin alatyyppi on paimenen koulutuksen kulmakivi ja riemuvoitto. Krum ei lusmua tai kyseenalaista, eikä se kertaa virheitä. Krumille on maailman hienoin asia toteuttaa kaikki ohjeet tarkasti ja täydellisesti.

Mitäpä Krumi ei Esan vuoksi tekisi. Vain taivas on rajana.

Raivo-Rumi

on edellisen Krumin ylikiehunut versio, joka haukkuu ja paukkuu. Kun ohjeita ei tule, tai ne tulevat liian hitaasti, Krum on kuin minä keittiössä: aina jotain sihisee liedelle.

Agility itsessään on herättänyt Krumissa kuumia tunteita natiaisesta saakka. Mouhiksella emme saaneet käyttää lelua. Krum oli kaikkialla paitsi oikeilla esteillä. Se ei käy laatuun.

Raivo-Rumi ei ota uusia asioita vastaan. Ei, Raivo-Rumi kuvittelee jo osaavansa kaiken. Krumin todellinen osaaminen on sangen ohutta, joten lopputulos ei ole järin hääppöinen.

Mutta on se vaan niin hieno työskennellessään raivomoodissaan. Ihan paras.

Uimaan-vaan-Tume

Muut ovat jo ilakoineet, kun Krumilla vasta välähtää. Krum osuu ja uppoaa aina vaan. Ehkä ajatus veteen syöksyvästä suihkukoneesta on metka. Mutta miksi suun pitää olla auki? Luulisi, ettei ole innoittavaa röhiä uppovedessä, kun puoli järveä on väärässä röörissä. Voin toki olla väärässä.

Krumilla jää kela päälle. Se pyörii ympäri ja ympäri.

Kalifiksi-kalifin-paikalle-Krumi

Ketun viekas pilke vilkahtaa silmäkulmassa. Krum tietää olevansa kultapoikamme. Se fuulaa ja pelaa niin paljon kuin ehtii. Näen, miten Krum pyörittää Esaa pikkusormensa ympärille. Mutta en puutu. Hyvä agilitykoira ei orjaile liikaa.

Krum on johtaja-ainesta. Eihän se mikään ihme ole, kun on sellaisen emän kuin Iisan kasvatti. Merkit ovat alusta saakka olleet selkeät. Krum koetteli kooikerhermoja jo ennen kuin lirautti ensimmäistäkään lätäkköään laminaatillemme. Turpaansakin on ottanut, monesti.

Taannoin Krum ylitti kaikki valtuutensa haastamalla laumamme vanhan ja viisaan alfanaaraan. En mennyt väliin. Tiedän, kuinka cavalieri taistelee elämästä ja kuolemasta. Tässä oli kyse valtapunteista. Rähinän voitti Neleh. Niin kuin kuuluukin. Rauha on jälleen maassa.

---

Siihen, miksi Krumi ei missään nimessä saanut olla narttu, on syynsä. Ainoalla uroksella (Eoa ei lasketa) on lukuisia etuoikeuksia laumahierakiassa. Meidän laumamme on siitä aivan huippu, että Krum saa kukkia juuri sellaisena kuin on. Se ottaa Jenteä päähän, mutta Jenten mustaa mieltä kismittää moni muukin asia, jolle se ei mahda yhtään mitään.

Kaksi kaaosta

Esa: Lähdimme hetken mielijohteesta Raumalle epävirallisiin agilitykisoihin. Reissu alkoi hyvin. Kisat starttasivat kello 18:lta, ja viittä minuuttia myöhemmin etsimme vielä kilpailupaikkaa. Lopulta sellainen löytyi teollisuusalueelta montun pohjalta. Ehdittiin.

Ilmoitin Krumin sekä mölli- että ykkösluokan radalle. Ohitimme kontaktit. Ohitimme monia muitakin esteitä.

Krum käyttäytyi kisa-alueella huonommin kuin Opri. Siis räyhäsi häntä pystyssä kaikille ja kaikelle. Vähät välitti minusta. Kun kävelimme starttilinjalle, epäröin hetken, ryntääkö Rumi suoraan radalle riehumaan. Ei rynnännyt, vaan seisoa tapitti paimenmaisen matalana paikoillaan ja odotti lähtölupaa.

Hieman jännitti. Ei pahasti, mutta jonkin verran. Rataan tutustuminen kesti suurin piirtein neljä ja puoli minuuttia, mikä on itseltäni paljon, sillä yleensä olen tutustunut rataan jo kolmessa minuutissa. Lopun ajan haahuilen silmät kiinni radan reunalla ja harjoittelen linjoja mielikuvissani. Nyt oli vaikeaa, koska en vain osannut arvioida sitä, miten Krum liikkuu.

Rataprofiilit olivat meidän taidoillemme haastavia. Kakkoshyppy oli ykköseen nähden 90 asteen kulmassa. Juu, spurttasi suoraan sen ohi. Räkä lensi matkalla.

Oikeastaan ihan hyvä, ettei suorituksiamme saatu videolle. Möllien jälkeen sanoin puhelimessa Sannalle, että tämä oli hirvein henkilökohtainen ratani ikinä. Koomailin, ja niin edelleen.

Olin väärässä. Ykkösten rata oli vieläkin hirveämpi.

Emme tainneet juosta edes kahta estettä putkeen. Tai, Krum juoksi kyllä putkeen, mutta silloin, kun ei olisi pitänyt. Se myös loikkasi jokaisen hypyn väärältä puolelta ja räyhäsi vähän lisää. Kävi erittäin kuumana. Jos olette katsoneet tämän videon, saatte kenties lievän käsityksen siitä, kuinka Raumalla meni.

Tyytyväinen olen kuitenkin siihen, että Krum hyppäsi renkaan oikein ja kepitti loppuun asti. Ne ovat oikein hyviä onnistumisia.

Ja en minä totta puhuen osannut ratojen jälkeen olla edes harmissani. Jos Krum olisi jonkun muun, olisin siitä kateellinen. Mutta me nyt vain olemme tällä hetkellä yksi hyörivä pyörivä katastrofi. Kyllä se tästä. Monin verroin kurjempaa olisi koira, joka ei yrityksistä huolimatta liikkuisi minnekään, vaikka rahkeita riittäisi. Siitäkin on kokemusta. Käyttäytyykin kisa-alueella kauniisti.