Krum ja karmea keskiviikko

Tavanomainen aamukierros oravametsässä sujui tavanomaisesti. Krum oli iloa täynnä. Se kantoi suussaan kaikkea mahdollista ja iloitsi elämää. Kääntäessäni avainta kotiovessa poikapentu sinkosi päistikkaa hihnan mitan verran satunnaiseen suuntaan. Jopa cavalierit tajusivat pälyillä kauempaa. Laatoituksella hoiperteli ampiainen.

Miehekkyys karisi sen sileän tien: Krum vain seisoi paikoillaan ja toljotti lasittunein silmin lattiaa. En tiennyt, että seltin korvat voivat laskea päälaen alapuolelle. Voivat ne. Alkutsekkaus varmisti kosketusherkkyyden suun alueella ja vasen huuli irvisteli. Pistos oli osunut suuhun.

Kyytabu maistui hyvin. Jäin tarkkailemaan tilannetta. Amppariepisodin ainekset olivat otolliset suurta draamaa varten, mutta sitä ei syntynyt. Turpa ei turvonnut, korvat nousivat pystyyn, minä myöhästyin bussista, ja tunnin päästä surkea nallekarhu oli leluja kantava, iloinen veijari. End of story.

Emme me oikeasti elä kurjuudessa. Ihan totta. Pumsilla on Tampereella oikein hauskaa. Esa on kantanut koulutusvastuuta aktiivisesti. Olemme jopa löytäneet kolkan koirien vapauttamiseksi. Krum ei ole vielä aivan yhtä ketterä tai nopea kuin Eo ja Jente, mutta se revittää kaksikon kintereillä sellaisella tarmolla, että katoaa jo metsään pidemmäksi aikaa - ja palaa takaisin samassa porukassa.

Krum on takakorkea, mutta komistuu viikko viikolta. Minusta se on edelleen kaunokainen. Siitäkin huolimatta, että sen taulapää näyttää pienten söpöstelyselttien rinnalla oven alle työnnettävältä kiilalta. Jostain syystä kohtaamme vain siroista siroimpia miniatyyrinarttuja. Krum ei ole mikään linnunluinen hyttynen vaan skrode jätkä, joka on tottunut spanielimaiseen, reiluun käsittelyyn. Niin meidän tyyliämme. Sitä paitsi Krumilla on edelleen kauniit suuret silmät, noin niin kuin seltiksi, ja ne ovat aina viattoman innostuneet. Se on herttaista kuin mikä.

Jentellä on juoksu. Krum ei tajua. Jente tajuaa. Krumista on hauskaa, kun Jente leikkii sen kanssa niin paljon.

Kaikessa karmeudessaan,
Sanna